Oulun suurlähetystö

Muutimme Ouluun ja lakkasimme suorittamasta elämää

Hyvät matkustajat, laskeudumme hetken kulutta Ouluun. Moni kyselee vähän naureskellen, että noh, miltäs nyt Oulu tuntuu sen-ja-sen jälkeen. Aika hyvältä tuntuu, tiedoksi vaan!

Karrikoiden noin se meni, muutimme ”hipsteriyden” ytimestä Helsingin Kalliosta, ulkomaan mutkan kautta Ouluun ja tarkemmin ottaen Kellon kylään.

Tämän Oulun tytön viimeiseen reiluun 15 vuoteen on mahtunut useampia maiseman vaihdoksia. Mutta mikä saa maailmanmatkalaisen palaamaan synnynsijoilleen?

Asia, minkä olin jo vuosien ajan pannut merkille kotiinkotiin tullessa, oli se vahva, fyysinen hyvän olon ja rauhallisuuden tunne, joka tulvahti kehoon Oulunsalon maankamaralle laskeuduttaessa.

Pienestä ruudusta näkyvät meri, sitten pellot, syvän vihreä metsä ja lopulta Papinjärvi. Usein hieman kirpsakampi ilma kuin lähtöpäässä, tervehti kotoisasti lentokoneesta ulos astunutta. Syvä huokaus ja sykkeen välitön rauhoittuminen.

Kaikki järjestyy, elä hättäile.

Ouluun muutto ei tuntunut ulkomaan vuosien jälkeen mitenkään isolta päätökseltä.

Globaalissa perspektiivissä ei ole mitään väliä, asutko Kellossa, Oulun keskustassa, Hakaniemen torin kupeessa vai Espoossa.

Arki on joka paikassa arkea ja nettiyhteys mahdollistaa meidän perheen työnteon mistä vain. Mutta Ouluun muuton myötä meille on ihmeenkaupalla ilmaantunut aikaa harrastaa enemmän.

On tietysti lapsenlikkoja enemmän, mutta vuorokaudessa tuntuu myös olevan tunteja jotenkin enemmän ja yleistä kiireen tuntua vähän vähemmän.

Kuvat: Maria Vuorensola

Koukuttavat lumipuuhat

Talvisin ja keväisin hiihdämme lähiladuilla kumpuilevassa Virpiniemessä tai vähän tasaisempaa baanaa Herukan ja Auranmajan välillä tai mikä parasta, meren jäällä.

Miten mahtavaa on hiihtää hieman liian kovassa pakkasessa, kuunnella podcastien sijasta lumen narahtelua suksen alla ja mikä parasta, lähes ainoana ihmisenä?

Ei ole kilpailua tai ohittelua, ei varusteiden vertailua. Minä, sukset, epäsporttinen anorakki ja sieraimiin jäätyneet nenäkarvat ja juuri aurattu latu, jonka saan korkata.

Talven toinen kestosuosikkiharrastus – kuulemani mukaan muidenkin paluumuuttajien keskuudessa – on lumityöt.

Ah, mikä autuus ja onni, raivata aamuin ja illoin piha lumesta.

Rehellisyyden nimissä täytyy toki sanoa, että lumenluonnin hohdokkuuskäyrä laskee jyrkästi siinä kohden, kun etelässä leivotaan ensimmäisiä raparperipiirakoita.

Kuva: Maria Vuorensola

Oulun salaisuus?

Kesällä ja näin alkusyksystä harrastamme edelleen ruohonleikkuuta, metsissä samoilua, ulkopadelia, pyöräilyä ja kasvimaan talviteloille laittoa.

Olen yrittänyt opiskella uusia sienilajeja, saan mielihyvää täyttyvästä marjasankosta sekä isoimmasta omasta talvikurpitsasta, jonka olen ikinä itse saanut kasvatettua.

Kuten moni muukin perhe näin korona-aikana, myös me olemme saaneet perheenlisäystä karvapalleron muodossa. Innokasta jänisten jälkien nuuhkijaa on ulkoilutettu ahkerasti lähimetsissä tutustumassa tulevien vuosien työmaihin.

Metsästysharrastus pääsee uusille ulottuvuuksille siis ensi syksynä!

Vaikka kyllähän pääkaupunkiseudullakin luontoon ja metsään pääsee oikein hienosti halutessaan, niin vasta Ouluun muuton myötä meidän perheemme harrastukset ovat pitkälti siirtyneet ulkotiloihin.

Koska luonto tulee käytännössä kotiovelle ja ladulle pääsee talvella aina halutessaan, poistuu siitäkin tietty suorittamisen paine. Ehkä se juuri on Oulun salaisuus.

Elämää ei suoriteta, vaan eletään.

Kuva: Maria Vuorensola

Kirjoittaja: Maria Vuorensola